Kansanterveyslääkärin rooli

kirjoittaja pyrkii kriittisesti analysoimaan kansanterveyslääkärin roolia yleisesti ottaen ottaen huomioon nykyisen sosiaalipoliittisen tilanteen, roolin edellyttämät tiedot ja taidot, kansanterveyslääkärin roolin täyttämisen haasteet ja lähestymistavat. Teoksen toisessa osassa kirjoittaja on valinnut aloitteen ja arvioi kriittisesti, kuinka hyvin tunnistettu aloite täyttää hyvän kansanterveyden kriteerit. Tässä aloitteessa yksilöidään kansanterveystaidot ja-pätevyydet ja keskustellaan niistä, mukaan lukien terveyden edistämisen teoriat ja lähestymistavat. Katso Lisäys 1.

julkisen lääkärin rooli, tiedot ja taidot

kirjoittaja on katsonut aiheelliseksi aloittaa määrittelemällä kansanterveys, vaikka määritelmiä on monia. Kansanterveyden Resurssiyksikkö (2008) toteaa, että kansanterveyden tarkoituksena on: ”parantaa terveyttä ja väestön hyvinvointia, ehkäistä sairauksia ja minimoida niiden seuraukset; pidentää arvostettua elämän ja terveyserojen vähentämistä (PHRU, 2008).

PHRU toteaa, että kaikki nämä voidaan saavuttaa: ottamalla huomioon väestönäkökulma, mobilisoimalla yhteiskunnan organisoidut ponnistelut ja toimimalla kansanterveyden puolestapuhujana, antamalla ihmisille ja yhteisöille mahdollisuus lisätä omaa terveyttään ja hyvinvointiaan; terveyden ja hyvinvoinnin sosiaalisiin, taloudellisiin, ympäristöön liittyviin ja biologisiin taustatekijöihin kohdistuvien terveysriskien suojeleminen ja niiden vaikutusten minimointi sekä sen varmistaminen, että ennaltaehkäisevät, hoito-ja hoitopalvelut ovat laadukkaita näyttöön perustuvia ja mahdollisimman arvokkaita” (PHRU, 2008).

kansanterveys sellaisena kuin se on määritelty Webster and French-julkaisussa (Tones & Tilford, 2001), käsittää kolme näkökohtaa, jotka ovat väestötason terveyden edistäminen; epidemiologinen analyysi ja terveydenhuollon ammattihenkilö, jolla on lääketieteen koulutus. Naidoo ja Willis (2000 s. 181) katsoo, että kansanterveydelle on ominaista useita tekijöitä ja että se kattaa kolme osa-aluetta; koko väestön terveyden edistäminen, terveyden suojelu-huoli sairauksien ehkäisemisestä ja terveyspalvelujen parantamisesta-niiden monien tekijöiden tunnustaminen, jotka edistävät terveyttä

kansanterveyden harjoittajilla on itsemääräämisoikeus tietyillä aloilla ja jatkuvasti oma työalue ja he tukevat muita ymmärtämään sitä, ja harjoittajat työskentelevät todennäköisesti monivirastossa ja monitieteisessä ympäristössä, kun taas Yleislääkärit työskentelevät osana suurempaa ryhmää, jota johtaa joku korkeammalla tasolla työskentelevä (PHRU, 2008). Lähestymistapa kansanterveyteen on kuvattu tiedekunnan Public (2000) painottaen kollektiivista vastuuta terveyden parantamiseen ja sairauksien ehkäisyyn; tunnustaa keskeinen rooli valtion, liittyy huoli taustalla sosioekonomisia ja laajempia tekijöitä terveyden sekä sairauksien. Tämä lähestymistapa on monitieteinen ja sisältää sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. siinä korostetaan kumppanuuksia kaikkien niiden kanssa, jotka edistävät väestön terveyttä (FPH, 2000).

Sir Donald Acheson (1988) määrittelee kansanterveyden ”tieteeksi ja taiteeksi, jolla ehkäistään sairauksia, pidennetään elämää ja edistetään, suojellaan ja parannetaan terveyttä yhteiskunnan organisoiduilla toimilla”. Hän kuvaa roolia myös palvelujen suunnitteluna ja arviointina sekä tautien seurannan ja tartuntatautien torjunnan koordinointina ja julkisen puolen hoitajana epidemiologisena neuvontana prioriteettien asettamisessa. Naidoo and Willis (1998) toteaa, että tämä sisältää kansanterveyden harjoittajan taitoja, kuten viestintää, suunnittelua, verkostoitumista, johtamista ja tutkimukseen perustuvan näytön käyttöä.

Naidoo and Willis (2001) ja Donaldson and Donaldson (2006) määrittelevät kansanterveyden harjoittajan koulutetuksi henkilöksi, jonka tehtävänä on tehdä ihmisistä ja ympäristöstä terveempiä, tehdä tutkimuksia, edistää ja tehdä yhteistyötä yhteisön kanssa tunnistetuissa hankkeissa. Julkisen puolen harjoittajaa vaaditaan toteuttamaan hallituksen terveysaloitteita, joilla pyritään yhteiskunnan terveyserojen parantamiseen. Naidoo and Willis (2008) huomauttaa myös, että on olemassa kolme periaatetta, jotka tukevat terveydenhuollon harjoittajan esimerkiksi voimaantumista, osallistumista, oikeudenmukaisuutta ja yhteistyötä, jotka ovat sopusoinnussa maailman terveysjärjestön (WHO, 1986) kanssa. Terveyserojen kaventaminen on ensisijainen tavoite, ja kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla on oma roolinsa kohdentamisessa henkilöihin, joiden terveydentila on keskimääräistä heikompi tai jotka eivät voi käyttää nykyisiä terveyspalveluja eri syistä.

NHS: n 10-vuotisessa suunnitelmassa (DOH, 2000) asetettiin NHS: lle uusi lakisääteinen tavoite osoittaa resursseja terveydentilan alentamiseen. Kansanterveyden harjoittajat pyrkivät lisäämään yksilöllistä tietoa kehon toiminnasta ja tavoista ehkäistä sairauksia, lisäämään osaamista terveydenhuoltojärjestelmän avulla sekä tietoisuutta terveyteen vaikuttavista poliittisista ja ympäristötekijöistä. Yhteisön valmiuksia voidaan rakentaa lisäämällä heidän valmiuksiaan osallistua terveytensä edistämiseen.

hallituksen Valkoinen kirja, Saving Lives (DOH, 1999) Englannin kansanterveysstrategiasta ensimmäinen vastaus Achesonin raporttiin asetti kansallisen toimintaohjelman terveyserojen vähentämiseksi.siinä sitouduttiin esimerkiksi toimiin, jotka koskevat elintasoa ja köyhyyden torjumista, erityisesti lasten köyhyyttä, esikouluopetusta, työllisyyttä köyhyyden poistajana, liikennettä, kaupunkien elvyttämistä, rikollisuuden vähentämistä ja huonommassa asemassa olevien alueiden asuntojen parantamista sekä ennaltaehkäisevää toimintaa vahvistamalla kansanterveysalan työvoimaa (Hogstedt et al, 2008).

hallituksen strategia ”terveempi kansakuntamme” – lehdessä terveysministeriössä 1999a on varmistaa, että kansanterveystyövoima on asiantuntevaa ja ammattitaitoista, hyvin henkilökuntaa ja kekseliäästi varustettua, jotta se voi hoitaa tärkeän tehtävän eli toteuttaa terveysstrategioita. Terveysalan ammattilaisten, joilla on omat tietonsa ja taitonsa, odotetaan osallistuvan valkoisessa kirjassa (DOH, 1999) asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Kansanterveyden harjoittajan taitoihin kuuluu toimia johtajina, jotka tuntevat ja osaavat hallita strategista muutosta, ja toimia yhteistyössä muiden virastojen kanssa, keskittyä terveyden edistämiseen yhteisön kehittämiseksi, perehtyä julkisiin käsitteisiin ja käyttää näyttöä ohjatessaan työtä olivat asianmukaisia.

sosiaalis-poliittinen konteksti

Donaldson and Donaldson (2006) toteaa, että Isossa-Britanniassa 1980-luvulla oli vakavia puutteita kansanterveydellisissä hoitostandardeissa. Aiemmin yhteisöt nähtiin passiivisina palvelun vastaanottajina, eikä palvelun käyttäjiä arvostettu McKnightin (1998) mukaan (Gorin and Arnold, 1998). Naidoo and Willis (1998, s. 9) toteaa, että nykyaikaisessa kansanterveydessä tunnustetaan elinolojen merkitys terveyden edistämisessä, terveyserojen torjuminen, kaupunginosien fyysinen ja sosiaalinen elvyttäminen sekä terveellisen julkisen elintarvike -, liikenne-ja työpaikkapolitiikan kehittäminen.

julkisella terveydenhuoltojärjestelmällä ei ollut riittävästi sairaalavuodepaikkoja, henkilökuntaa, rakennuksia ja laitteita (Tones and Tilford, 2006). Mukaan Naidoo ja Willis (2001) kansanterveysliike syntyi jalo ajatus kouluttaa kansalaisia hyvän terveyden. Vuoden 1848 kansanterveyslain nojalla kansanterveystyöntekijöitä nimitettiin säännöllisesti julkaisemaan terveysneuvontaa saastumisen estämiseksi. Sote-uudistuksessa nousi kohu, jossa kunnanhallitus keskittyi ympäristökysymyksiin.

National Health Service and Community Care Act (1990) otettiin käyttöön, mikä oli merkittävä osa kansanterveyslainsäädäntöä, joka toi muutoksia tapaan, jolla terveyspalveluja tarjottiin, mikä sisältää terveydenhuoltolaitosten massiivisen sulkemisen ja ihmisten hoidon yhteisössä (Donaldson and Donaldson, 2006). Naidoo and Willis (2006) toteaa julkaisun ”Health of the Nation” (1992) strategia, joka kohdistui viiteen avainalueeseen, jotka sisältävät sepelvaltimotauti, syöpä, mielenterveys, seksuaaliterveys ja onnettomuudet. Kuitenkin Donaldson ja Donaldson (2006) huomautti, että ”henkilökohtainen hygienia” era totesi, että tärkeimmät kuolinsyyt ja työkyvyttömyys siirtynyt infektioita kroonisiin sairauksiin, kuten sydänsairaudet, aivohalvaus, syövät, hengityselinsairaudet ja onnettomuudet, joissa elämäntavat ovat aiheuttava rooli.

kansanterveyslääkärin toinen tehtävä on edistää ja suojella yksilöiden ja laajemman väestön terveyttä ja hyvinvointia ehkäisemällä tartuntatautien leviämistä ja suojautumalla kemialliselta säteilyltä tai muilta vaaroilta. Elämäntapamuutoksilla, kuten tupakoinnin lopettamisella, paremmalla ravinnolla ja liikunnan lisäämisellä, voidaan parantaa terveyttä ja vähentää lihavuuden, sepelvaltimotaudin ja syövän kaltaisten sairauksien taakkaa. Naidoo ja Wills (2001) toteavat, että kansanterveyden harjoittajan toiminta oli terveyskasvatusta, jossa painotetaan yksilöllistä käyttäytymistä. Vuoden 1994 Kansanterveyslaki keskittyi asumiseen, sanitaatioon, turvalliseen veteen ja ruokaan.

Ewles ja Simnet (2001) toteavat, että uusi työväenpuolue otti kansanterveyden käyttöön vuonna 1997 ja että se noudatti samoja periaatteita kuin Maailman terveysjärjestö hyväksyessään Jakartan (1997) julistuksen kaltaisia politiikkoja, joissa painotetaan infrastruktuuria ja investointeja ja annetaan palvelujen käyttäjälle mahdollisuus tehdä tietoon perustuvia valintoja.

Kansanterveysasioista vastaava ministeri perustettiin vuonna 1997 (Donaldson ja Donaldson, 2006), mikä johti vuonna 1998 perustetun Health Development Agencyn (Health Development Agency) perustamiseen, jonka tarkoituksena oli ylläpitää ja julkistaa terveyden parantamiseen perustuvaa näyttöä ja antaa neuvoja kansanterveyden ja terveyden edistämisen standardeista.

Naidoo and Willis (2000, s. 139) toteaa myös, että uusi työväenpuolueen hallitus perusti vuonna 1997 Kansanterveysministerin, jonka tehtävänä on koordinoida terveyspolitiikkaa eri sektoreilla ja korostaa eri politiikkojen vaikutuksia. Uusia uudistuksia tehtiin myös ”Uudessa NHS: ssä-Modern, luotettava” (DoH, 1997), jonka tarkoituksena on korvata sisämarkkinat integroidulla hoidolla, jota johtavat yleislääkäreiden ja lähihoitajien perusterveydenhuoltoryhmät, joiden tehtävänä on teettää ja tarjota terveydenhuoltopalveluja paikalliselle väestölle. Uusi kansanterveys otettiin käyttöön keskittyen terveyden edistämiseen ja koulutukseen ”alhaalta ylöspäin”-lähestymistavalla ja keskittyen akuuttien palvelujen sijaan kansanterveyteen.

Tones and Tilford (2001) siteeraa Achesonin tutkimusta, jossa esitettiin huoli terveyden kriittisestä eriarvoisuudesta, jonka mukaan yhteiskunnassa huonoimmassa asemassa olevat sairastuvat enemmän ja kuolevat aikaisemmin, mikä johti vihreään kirjaan (2003), jonka tavoitteena on vähentää terveyseroja. Mietinnössä asetettiin etusijalle kolme aluetta, jotka liittyvät terveyseroihin, kaikkien asiaankuuluvien politiikkojen arviointiin, esimerkiksi lapsiperheiden terveyteen sekä tuloerojen ja köyhyyden vähentämiseen entisestään.

terveysministeriön (2003) 3-vuotinen ohjelma terveyserojen torjumiseksi perustettiin. Siinä oli neljä aihetta tukea perheitä köyhyyden kierteen katkaisemisessa, saada yhteisöt ja yksilöt mukaan varmistamaan relevanssi, reagointikyky ja kestävyys sekä ehkäistä sairauksia ja tarjota tehokasta hoitoa ja hoitoa, joka huipentui terveyteen vaikuttaviin taustatekijöihin puuttumiseen.

Tones and Tilford (2001) toteaa lisäksi, että Labour-hallitus on uudistanut NHS: n luodakseen 2000-luvun Britannian tarpeisiin sopivan terveyspalvelun, joka on parempi, nopeampi, kätevämpi potilaille tarkoitettu palvelu, joka on oikeudenmukainen ja ilmainen kaikille.

ränsistyneillä alueilla otettiin käyttöön erilaisia elämänlaadun parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä, joilla pyrittiin luomaan laadukkaita asuntoja kaikille. New Labour toteutti hyvän asuntotarjonnan politiikkaa yhteistyössä yksityisen sektorin kanssa suojellakseen ja vastatakseen heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeisiin (Naidoo and Willis (2001)).

haasteet

julkisen terveydenhuollon haasteet ovat hallituksen nykyinen taloudellinen tilanne, joka voi aiheuttaa vaikeuksia rahoituksen saamisessa. Toinen haaste on se, että kansanterveysalan ammattilaisten työtä ei ymmärretä tai arvosteta, mikä voi heikentää heidän tehokkuuttaan, luoda puolustuskulttuuria ja vaikuttaa kielteisesti heidän moraaliinsa; kansanterveyskäytäntöä koskevien määriteltyjen normien puute ja selkeä vastuunalaisuus terveyden parantamisesta.

joidenkin teknisten taitojen, kuten tarvearvioinnin, tietojen analysoinnin ja tulkinnan, kriittisen arvioinnin ja täytäntöönpanotaitojen puute; tukikelpoisten hakijoiden rajallinen määrä; paikallisviranomaisten kanssa toteutettavat epätarkoituksenmukaiset työjärjestelyt, jotka ilmenevät paikallisyhteisösuunnitelmien ja terveyssuunnitelmien epäjohdonmukaisuutena. Muita haasteita ovat terveyden riittämättömyys verrattuna terveyspalvelujen tietojärjestelmiin sekä tartuntatautien ja ei-tarttuvien tautien valvontajärjestelmään. Toinen haaste on vaikeus saada kansanterveyttä koskevaa näyttöä nopeasti käyttökelpoisessa muodossa; päällekkäinen toiminta, epidemiologisten tietojen ja terveysohjelmien tehokkuudesta saatujen todisteiden kerääminen.

lopuksi akateemisten ja julkisten terveyspalvelujen osastojen kommandiittiyhteistyö; Terveyslautakuntien ja NHS: n ja muiden virastojen resurssien ja asiantuntemuksen rajallinen yhdistäminen ja menestyksen mittaamiseen tarvittavien virstanpylväiden puuttuminen (Review of the Public Health Function in Scotland, 2000).

Osa 2: Terveysaloite (Sure Start)

kirjoittaja on päättänyt keskittyä Sure Start-ohjelmaan, joka on hallitusohjelma, jonka tavoitteena on antaa jokaiselle lapselle paras mahdollinen alku elämässä yhdistämällä varhaiskasvatus, lastenhoito, terveys ja perheen tuki. Lasten, koulujen ja perheiden osastolla Sure Start-toiminnasta vastaavat seuraavat tahot: Varhaiset vuodet, laajennetut koulut ja erityistarpeiden ryhmä.

Britanniassa oli 1990-luvun puolivälissä Euroopan korkein teiniraskauksien määrä, mikä johti terveyden edistämisen tarpeeseen (UNICEF, 2001). Yhdistyneessä kuningaskunnassa Child Act, 2004 tarjoaa oikeudellisen perustan lasten palveluja määritelty hallituksen vihreässä kirjassa vuonna 2003, jokaisella lapsella on merkitystä hallituksen lähestymistapa hyvinvoinnin lasten ja nuorten tavoitteena on antaa kaikille lapsille tukea he tarvitsevat olla terveitä, pysyä turvassa, nauttia ja saavuttaa, antaa myönteinen panos ja saavuttaa taloudellista hyvinvointia, joka on sopusoinnussa Ottawan peruskirjan.

Lastensuunnitelma (2007) julkaistiin kymmenvuotisstrategiana, jonka tavoitteena on parantaa lasten koulutustuloksia, parantaa lasten terveyttä, vähentää nuorten rikosten määrää ja poistaa lasten köyhyys vuoteen 2020 mennessä (DCFS, 2007). Terveyden edistäminen toimii konkreettisten ja tehokkaiden yhteisön toimien avulla, kun asetetaan painopisteitä, tehdään päätöksiä, suunnitellaan strategioita ja pannaan ne täytäntöön terveyden parantamiseksi (Ottawan peruskirja, 1986). Tästä syystä hallitus suunnitteli antavansa jokaiselle lapselle parhaan mahdollisen alun varhaiskasvatuksen, lastenhoidon, terveydenhuollon ja perhetuen yhdistämisessä Sure Start-ohjelman avulla (Asthana and Halliday, 2006).

Sure start on väestönäkökulmasta toimiva kansanterveydellinen lähestymistapa, jossa puututaan sairastumisten syihin, ja tämä tapahtuu opettamalla äideille imetystä välttämään ”elämäntyyliin” keskittymistä ja sen sosioekonomisten ja ympäristövaikutusten marginalisoimista terveyteen, mikä on linjassa Saving Lives: our Healthier Nation (1999) kanssa.

koulutus-ja Osaamisministeriö (2000) asetti Sure Start-ohjelman alussa laatimassaan ohjeasiakirjassa (DES, 2000, S.1-2) keskeisiksi tavoitteiksi, tavoitteiksi ja aloitteiksi terveyden parantamisen asianmukaisella terveydenhuollolla, tietoon perustuvien valintojen mahdollistamisen raskauden jatkamisesta tai siitä luopumisesta sekä teini-ikäisten vanhempien tukemisen lastensa hoidossa.

Ewles (2006) tukee ajatusta siitä, että on olemassa todisteita, jotka tukevat käyttäytymisen muuttamista yhdessä heikossa asemassa olevista lapsista huolehtimisen ja ennen ja jälkeen synnytyksen jälkeisen toiminnan tason muutosten kanssa, mikä on sopusoinnussa Achesonin raporttiin (1998) vastanneen hallituksen ohjelman kanssa terveyserojen torjunnassa. Beattie (1991) pitää tätä objektiivisena vaikutusmahdollisuuksien todellisuutena, joka perustuu todelliseen tilanteeseen yhteisön tasolla.

edistämällä ja suojelemalla raskaana olevien ja vanhemmiksi tulevien teiniäitien ja heidän lastensa terveyttä varmasti alkaa näyttää olevan linjassa Bradshaw ’ n terveyden ja sosiaalisten tarpeiden taksonomian (1972) kanssa. Sure Start tunnistaa teinivanhemmuuden sekä sosiaalisen syrjäytymisen syyksi että seuraukseksi (Social Exclusion Unit, 1999) ja tämä voi olla normatiivinen tarve. Sosiaalisen syrjäytymisen yksikkö (1999) ennusti myös ongelmia, joihin liittyy keskimääräistä suurempi riski joutua köyhäksi, työttömäksi ja eristetyksi. Tämä vastaa Achesonin mietintöä (1998), jossa keskitytään terveyseroihin ja määritellään kansanterveys ”taiteeksi ja tieteeksi sairauksien ehkäisemisessä ja terveyden edistämisessä yhteiskunnan organisoiduin toimin.

McLeodin (2001) mukaan teini-ikäiset äidit kokevat muihin äiteihin verrattuna todennäköisemmin köyhyyttä ja sosiaalista puutetta ja jopa aikuisiällä, vaikka nämä samankaltaiset toimeentulot saattavat olla suhteellisen vähävaraisen aseman merkitys kuin vanhemmaksi tuleminen jo varhain (Ermisch and Pevalin, 2003). Bradshaw ’ n taksonomian mukaan tämä voitaisiin tunnistaa vertailevana tarpeena, joka koskee ongelmia, jotka syntyvät verrattuna muihin, jotka eivät ole avun tarpeessa. Lisäksi hän toteaa, että yksi tämän lähestymistavan yleisimmistä käyttökohteista on sosiaalisten ongelmien vertailu eri alueilla sen määrittämiseksi, mitkä alueet ovat kaikkein vähävaraisimpia.

sosiaalisen syrjäytymisen yksikön (1999) mukaan hallituksen poliittisena tavoitteena on edistää nuorten jatkuvaa oppimista keskittymällä Sure Start-ohjelman avulla ehkäisemään käsityksiä ja toiseksi keskittymällä tukemaan teiniäitejä ensisijaisesti toimenpiteillä, joilla kannustetaan heitä voimakkaasti saattamaan koulutuksensa päätökseen ja pitämään yhteyttä työmarkkinoihin. Tämä on yhtäpitävä Naidoon ja Willisin (2001) kanssa, joiden mielestä kansanterveys toimii yhdessä muiden kanssa yhteisissä ohjelmissa sen varmistamiseksi, että terveyden edistämistoimet toteutetaan. Sure Start käyttää yhteistyötä, koulutusta ja osallistavia lähestymistapoja.

lisäksi Dugan (1996) kannustaa kansanterveyden harjoittajia käyttämään osallistavaa lähestymistapaa prosessina, jolla on palkitsevia vaikutuksia ja joka lisää paikallista lahjakkuutta ja kapasiteettia, tarjoaa joustavuutta ja järjestelmällistä prosessia ihmisille.

Micklewright (2002) toteaa, että köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä koskevassa toisessa vuosittaisessa julkilausumassa seitsemän kolmestatoista indikaattorista, jotka liittyvät lapsiin ja nuoriin, ovat koulutukseen ja taitojen hankkimiseen liittyviä toimenpiteitä. Koulutuksellinen lähestymistapa antaa terveyden edistäjille mahdollisuuden työskennellä yhteisön kanssa kumppaneina, jotka antavat ohjausta eivätkä ota kontrollia vaan kuuntelevat ja ottavat näkökulmansa huomioon.

Naidoon ja Willisin (2001) ilmaisema kasvatuksellinen lähestymistapa rikastuttaa yhteisöä tiedolla, tiedolla ja kehittyvillä taidoilla, joiden avulla he voivat tehdä tietoon perustuvia valintoja terveyskäyttäytymisensä suhteen. Katsoo, että yhteisön kehittämisen tavoitteena on antaa ihmisille mahdollisuus työskennellä yhdessä vaikuttaakseen heihin vaikuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin ja ympäristökysymyksiin (Naidoo and Willis, 2000). Maailman terveysjärjestö (WHO, 1986) katsoi, että ihmisten on pystyttävä jossain määrin valvomaan elin-ja työolojaan kehittääkseen terveyttä edistäviä elämäntapoja. Ottawan peruskirja määrittelee terveyden edistämisen prosessiksi, jonka avulla ihmiset voivat lisätä kontrolliaan ja parantaa terveyttään (WHO, 1986).

yhteenvetona voidaan todeta, että kansanterveyden harjoittajien tehtävänä on vaikuttaa ja tunnistaa ne tekijät, jotka edistävät väestön terveyttä ja vähentävät osaltaan terveyseroja, sekä vaikuttaa tiimeihin ja organisaatioihin ja arvostaa ammatillista kehitystä. Jotta terveydenhuollon ammattilaiset voivat työskennellä tehokkaasti, tarvitaan hyviä ja tehokkaita viestintätaitoja, joiden avulla he voivat käyttää asianmukaisia sanallisia ja ei-sanallisia viestintätaitoja toimittaakseen asiaankuuluvaa tietoa eri ihmisille. On olennaisen tärkeää, että tehdään tutkimuksia, joissa keskitytään ensisijaisesti kaikkiin kansanterveyden tehtäviin terveydenhoitokäytännöissä ja joissa kiinnitetään erityistä huomiota näiden roolien vaikutuksiin kansanterveysalan ammattilaisiin sekä näiden tehtävien edellyttämään koulutukseen.