Mimicry, Ambivalence, and Hybridity

Robinson Crusoe and Friday by Carl Offterdinge/public domain

Daniel Defoen vuonna 1719 ilmestynyt romaani Robinson Crusoe on rikas teksti eurooppalaisen kolonialismin mekanismien ymmärtämisestä ja siirtomaavallan ja siirtomaavallan välisestä suhteesta (jota Crusoe ja Friday edustivat). Defoe esittää Crusoen olevan englantilaisen äärimmäinen ruumiillistuma: uuttera, itsevaltainen ja valmis asuttamaan alkuasukkaita. (Katso Anglofilia) Crusoe kohtaa syntyperäisen ja nimeää tämän perjantaiksi, opettaa hänelle englantia, Jumalan sanoja ja hiljalleen ”sivistää” tummaihoisen syntyperäisen. Vaikka romaani sulkee pois kaikki mahdollisuudet ymmärtää perjantain kokemusta, lukija voisi alkaa pohtia, miten perjantain suhde Crusoeen vaikuttaa hänen omaan identiteettiinsä. Romaanissa nähdään perjantai vain Crusoen ja sivilisaation matkijana-mutta mitä vaikutuksia tällä matkinnalla on kolonisoituneeseen aiheeseen ja psyykeen? Entä miten matkiminen ja hybridisyys vaikuttavat tekstimuotoiseen esittämiseen ja merkitykseen?

hybridisyys-termistä on tullut yksi postkolonialistisen kulttuurikritiikin toistuvimmista käsitteistä. Sen tarkoituksena on sulkea pois ne erilaiset puhtauden muodot, jotka sisältyvät essentialistisiin teorioihin. Homi Bhabha on johtava aikalaiskriitikko, joka on pyrkinyt paljastamaan kolonialistisen diskurssin luontaiset ristiriidat korostaakseen kolonisaattorin ambivalenssia suhteessa hänen asemaansa kolonisoitunutta toista kohtaan. Kolonisoidun toisen pelkkä läsnäolo tekstirakenteen sisällä on riittävä todiste kolonialistisen tekstin ambivalenssista, ambivalenssista, joka horjuttaa sen väitettä absoluuttisesta auktoriteetista tai kiistattomasta aitoudesta.

Tom Nairnin ohella Homi Bhabha pohtii sekavuutta ja onttoutta, jota vastarinta aiheuttaa sellaisten imperialististen kirjailijoiden kuin Rider Haggardin, Rudyard Kiplingin ja E. M. Forsterin mielessä. Mutta vaikka Nairn näkee heidän kolonialistiset mahtipontiset retoriikkansa suhteettomina viktoriaanisen Englannin todelliseen rappeutuneeseen taloudelliseen ja poliittiseen tilanteeseen, Bhabha menee niin pitkälle, että näkee tämän imperialistisen hourailun muodostavan aukkoja englanninkieliseen tekstiin, aukkoja, jotka ovat merkkejä epäjatkuvasta historiasta, englantilaisen kirjan vieraantumisesta. Ne ovat merkki siitä, että rotuun, seksuaalisuuteen, väkivaltaan, kulttuurisiin ja jopa ilmastollisiin eroihin liittyvät käsittämättömät voimat häiritsevät sen arvovaltaisia representaatioita, jotka tulevat esiin kolonialistisessa diskurssissa hybridin sekoittuneina ja jakautuneina teksteinä. Jos suomenkielinen kirja luetaan hybridisaation tuotantona, se ei enää komentele pelkästään auktoriteettia.Metafiction, The Postkolonial Novel)

hänen analyysinsä, joka perustuu pitkälti Lacanilaiseen käsitykseen matkimisesta naamioitumisena, keskittyy kolonialistiseen ambivalenssiin. Toisaalta hän näkee siirtomaaisännän käärmeenä ruohossa, joka puhuu ” haarautuvalla kielellä ”ja tuottaa mimeettisen esityksen, joka” nousee yhdeksi siirtomaavallan ja tiedon vaikeimmista ja tehokkaimmista strategioista ” (Bhabha 85). Bhabha tunnustaa, että siirtomaavalta laatii huolellisesti pitkälle kehitettyjä valvonta-ja määräysvaltastrategioita.; toisin sanoen, vaikka se on tietoinen katoavaisuudestaan, se on myös halukas luomaan keinot, jotka takaavat sen taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen kestävyyden Macaulayn teoksessa ”Minute on Indian Education” (1835) esittämien sanojen avulla, ”tulkkiluokan meidän ja niiden miljoonien, joita me hallitsemme – ihmisluokan, joka koostuu intiaaneista vereltään ja väriltään, mutta englantilaisilta maultaan, mielipiteiltään, moraaliltaan ja älyltään” – eli sen ihmisluokan reformaation kautta, johon Frantz Fanon viittasi lauseessa ”musta iho/valkoinen naamiot,” tai V. S. Naipaulin ”matkijoina”. Perjantai voisi olla yksi näistä matkijamiehistä, mutta kuten olemme jo nähneet, siirtomaavallan jäljittely on sekä ambivalenssin että hybridisyyden tuote ja tuottaa sen.

Bhabha selittää, että Macaulayn Intiaanitulkitsijat ja Naipaulin matkijat ovat auktorisoituja versioita toiseudesta: ”osa-objekteja , jotka ovat kolonialistisen halun metonyymejä, päätyvät lopulta esiin sopimattomina kolonialistisina alamaisina … tuottamalla nyt osittaisen näkemyksen kolonisaattorin läsnäolosta” (88). Bhabhan mukaan toistuvassa jäljittelyssä jäljelle jää jälki, epäpuhdas, keinotekoinen, käytetty käsi. Bhabha analysoi siirtomaavallan poliittisen diskurssin lipsahduksia ja paljastaa, että janus-kohtaiset asenteet kolonisoituja kohtaan johtavat jäljittelyn tuottamiseen, joka näyttäytyy pikemminkin uhkana ja repeämänä kuin yhdennäköisyytenä ja lujittumisena.

Hybridisyys kumoaa Bhabhan mukaan siirtomaavallan ja valtakulttuurien kertomukset. Niiden sulkeumisten ja poissulkemisten sarja, joihin valtakulttuuri pohjautuu, dekonstruoidaan jo aiemmin syrjäytyneiden subjektien pääsyllä valtavirran diskurssiin (Katso representaatio, nationalismi). Valtakulttuuria saastuttavat syntyperäisen minän kielelliset ja rodulliset erot. Hybridisyys voidaankin Bhabhan tulkinnassa nähdä vastakertomuksena, kaanonin arvosteluna ja muiden kertomusten poissulkemisena. Toisin sanoen hybridin kannattajat haluavat esittää ensin, että kolonialistisen diskurssin kaksijakoisuus on silmiinpistävä osoitus sen epävarmuudesta.; ja toiseksi, että eilisen ”Villien” muutto syrjäisistä tiloistaan ”isäntiensä” koteihin on siunaushyökkäyksen taustalla, joka ”kolmannen maailman” valtaamalla muodostaa ”halkeamia” juuri niitä ylläpitäviin rakenteisiin.(Katso myös Salman Rushdie, Myths of the Native, Language)

Further reading

Vastaa Peruuta vastaus

Viimeisimmät artikkelit